Sanat kuten häivepommittaja ja tutkassa näkymätön tuovat useimmille mieleen nykyaikaisen huipputeknisen sodankäynnin. Ajatus lentokoneesta jota tutkat eivät pystyisi havaitsemaan on kuitenkin lähes yhtä vanha kuin ensimmäiset tutkajärjestelmät. Ensimmäisen kerran maailma sai todistaa kattavan tutkaverkoston tehokkuuden tositoimissa vuonna 1940, jolloin Brittein saaret onnistui säilyttämään ilmaherruuden kotimaansa yllä ylivoimaista vihollista vastaan.
Ilmataistelu, joka jäi historiaan nimellä The Battle of Britain ja joka päättyi voittamattomana pidetyn Saksan sotakoneiston tappioon, osoitti sen että tehokkaalla johdolla ja voiman keskittämisellä voidaan pysäyttää helposti määrällisesti ylivoimainen sotajoukko. Brittien sotajohdon apuna oli tuohon aikaan maailman edistyksellisin tutkajärjestelmä, joka pystyi havaitsemaan korkealla lentävät koneet jo kanaalin toisella puolella miehitetyn Ranskan yllä ja Saksalaisia pommikonelaivueita vastaan voitiin jo hyvissä ajoin lähettää hävittäjiä torjumaan hyökkäystä. Järjestelmän tehokkuudesta kertoo omaa kieltään se, että koko sodan aikana Saksan ilmavoimat menettivät Englantia vastaan käydyissä taisteluissa yhteensä 2265 konetta, 2000 lentäjää ja lisäksi 2600 lentäjää raportoitiin kadonneeksi. Raskaita tappioita kärsittyään Saksan sodanjohto päätti siirtää Britannian miehityksen myöhemmäksi.
Saksan ilmailuministeriä ja ilmavoimien komentajaa Hermann Göringin taistelun lopputulos ei miellyttänyt, mikä varmasti osaltaan selittää sen, miksi artikkelissa esiteltävästä Horton Ho 229 pommikoneprojektista tuli hänen henkilökohtainen suosikkinsa.
1943 Göring antoi määräyksen Saksalaisille lentokonetehtaille esitellä koneen, joka pystyisi täyttämään kolme vaatimusta: 1000 kg pommikuormaa, 1000 km toimintasäde ja 1000 km/h huippunopeus. Hortenin veljekset Reimar ja Walter, jotka ennen sotaa olivat tutkineet aerodynamiikkaa mm. liitokoneiden parissa, esittelivät konseptin lentävästä siivestä.
Konseptin pohjana oli ajatus siitä, että jättämällä ns. erillinen runko-osa pystyperäsin mukaan lukien pois saatiin ilmanvastusta pienennettyä. Tämä johti siihen että teoriassa 1000 km/h vauhtiin pääseminen ei vaatisi niin paljoa tehoja Junkers Jumo 004B moottoreista ja tämä puolestaan johtaisi siihen että säästyneellä polttoaineella saavutettaisiin tavoiteltu 1000 kilometrin toimintasäde.
Saksan sotaministeriö näytti projektille vihreää valoa, mutta määräsi, että koneeseen tulisi asentaa pommikuorman lisäksi kaksi 3o mm:n tykkiä mahdollista hävittäjäkäyttöä varten.
Gothaer Waggonfabrik yhtiön kanssa, joka ennen sotaa oli valmistanut raitiovaunuja, veljekset rakensivat useita potkumoottoreita voimanlähteenä käyttäviä testikoneita, jolla tutkittiin konseptin toimivuutta. Syy miksi projekti kiinnosti suuresti ilmailuministeri Hermann Göringiä oli se, että testien aikana todettiin koneen näkyvän tutkassa perinteisiä koneita huonommin ja tällä voitaisiin tasoittaa tilejä englantilaisia vastaan. Tulokset olivat lupaavia ja 1. maaliskuuta 1944 lensi ensimmäinen suihkumoottorinen Horten Ho 229 ensilentonsa.
Kone oli rakenteeltaan varsin mielenkiintoinen, sillä koneen ns. runko-osa, joka sisälsi ohjaamon, aseistuksen, laskutelineet ja kaksi moottoria oli tehty teräksestä ja päällystetty alumiinilla. Siipien sisärakenne puolestaan oli puuta ja ne oli päällystetty päällekkäin liimatuilla vanerilevyillä. Tämä rakenne oli osin Saksaa sodan loppuvaiheella vaivanneen materiaalipulan sanelema.
Ensilento oli onnistunut, vaikka kone kärsi pieniä vaurioita koelentäjän virheen vuoksi laskeutumisvaiheessa. Lennon jälkeen koneeseen tehtiin monia muutoksia, kuten parannettiin moottorien jäähdytystä. Lisäksi kone oli ensimmäisiä, joihin asennettiin Dornier Do 335 hävittäjäprototyypistä lainattu alkeellinen heittoistuin. Kyseisen heittoistuimen kopiota käytettiin mm. Saab 21 hävittäjässä.
Parannusten jälkeen Horten H0 229 lensi Messerschmitt Me 262:ta vastaan simuloidussa kaksintaistelussa ja se osoittautui liikkuvuudeltaan ja suoritusarvoiltaan paremmaksi kuin Me 262. Tämän johdosta Göring antoi käskyn 40:n koneen valmistuksesta joulukuussa 1944, mutta koska Gothaer Waggonfabrikin tehtaalla ei ollut resursseja sarjatuotannon käynnistämiseen, ei yksikään kone koskaan ehtinyt palveluskäyttöön.
Horten Ho 229 koki saman kohtalon kuin moni muu saksalaisten kokeellinen aseohjelma. Sodan loppuessa 1945 ja Saksan antautuessa tämäkin projekti päättyi liittoutuneiden haltuun.
Lähteet: www.nurflugel.com, Wikipedia.org
